Girl of Jozi

                               

                          (http://www.gauteng.net/blog/entry/an_orange_sunset_gauteng_daily_snapshot/)

Kaupunki näyttää tuttuun tapaan vilkkaalta ja bussin ikkunasta heijastuva aamuaurinko lämmittää kasvoja ihanasti. Samaa bussimatkaa on tähän mennessä kuljettu yli kaksi kuukautta. Kolme kuukautta sitten 29. elokuuta astuin Etelä-Afrikan maaperälle. Maisemat lentokoneesta katsottuna lupasivat suurta seikkailua ja O.R. Tambon lentokenttä tuntui suurelta ihmeeltä pohjoisen tytölle. Muistan elävästi sen jännityksen ja stressin ennen matkaa, sen aikana sekä sopeutumisen uuteen kulttuuriin. Yhtä aikaa fiilikset olivat sekä jännittyneet että pelokkaat. Lähdin ensimmäistä kertaa matkaan yksin. Määränpäänä yksi maailman vaarallisimmista kaupungeista eli Johannesburg. 

Useimmat sanoivat hulluksi ja jättivät hyvästit jo Suomessa uskoen, että en tulisi elävänä takaisin. ”Ei kukaan sieltä tule takaisin hengissä”- lauseen sain kuulla turhankin monta kertaa. Ebola, HIV ja mustat ihmiset yritettiin pitää pelottelukeinona, jotta pysyisin Suomessa. Se ei kuitenkaan tehonnut. Kyseisiä asioita puhuneet henkilöt eivät arvanneet kelle kertoivat varoituksiaan perustaen ne omiin ennakkoluuloihinsa. Kukaan ei pystynyt muuttamaan mieltäni, intohimoni Afrikan kulttuureja kohtaan on jotain ylitsepääsemätöntä. Pidän aina oman pääni ja ennen kaikkea uskon omaan juttuuni. Tietenkin matka pelotti, mutta uskoin itseeni ja sanoin itselleni, että hyvin se menee. Ja niinhän se meni.

Tämä on viimeisin blogipostaus ja toivon sen antavan realistisen kuvan tuntemuksistani ja siitä miksi tämä matka oli se kaikkein merkittävin.

Muistan kuinka vuosi sitten haaveilin tästä matkasta ja työharjoittelun suorittamisesta Etelä-Afrikassa. Kaksi vuotta sitten palasin takaisin Suomeen Malawista vietettyäni siellä uskomattomat viisi kuukautta. Lupasin tuon matkan jälkeen itselleni, että jonain päivänä palaan takaisin Afrikkaan. Olin häkeltynyt onnesta, kun helmikuussa 2014 sain viestin Etelä-Afrikan ihmisoikeusinstituutista (HURISA). He kertoivat olevansa valmiita ottamaan minut harjoittelijakseen syksyllä 2014. En voinut uskoa kyseistä uutista todeksi, olin hyvin helpottunut ja onnellinen. Aloin suunnittelemaan matkaa välittömästi ja haaveilemaan kaikista upeista jutuista joita tulisin matkani aikana kokemaan. Kevät ja kesä kuluivat ahkerasti opiskellen sekä kesätöitä puurtaen, en pitänyt lomaa laisinkaan. Etelä-Afrikan aurinko ajatuksissani antoi minulle tahdonvoimaa tehdä töitä ahkerasti sekä säästää rahaa. Elokuun 2014 aikana hoidin käytännönasiat, sain viisumin ja exchange- luvan pienten viivytysten jälkeen itselleni ja olin enemmän kuin valmis matkaan. En antanut pienten vastoinkäymisten lannistaa järjestelyitä tehdessä vaan pidin positiivisen mielenlaadun yllä koko ajan. Olin valmiina elämäni suurimpaan haasteeseen.

Lentokone kohti Johannesburgia starttasi 28.elokuuta ja olin valmis irtautumaan Suomen maaperästä joksikin aikaa. Afrikan auringonnousu herätti minut lempeästi ollessani lentokoneessa. Laskeuduin Johannesburgiin hyvillä mielin, olin saapunut toteuttamaan suurta unelmaani, fiilis oli uskomaton. Perhoset kutkuttivat vatsanpohjassa kun yritin sukkuloida itseni sujuvasti matkatavaroiden luovutuksesta passitarkastukseen sekä sitä kautta Gautrain-asemalle. Sain heti alkuun mitä ihanimman vastaanoton sekä oikeat ihmiset osaksi elämääni täällä. Ensimmäiset viikot kuluivat nopeasti. Alkuun koin pienen kulttuurishokin, pelon ja ahdistuksen. En tiennyt pystyisinkö tähän yksin. Luotin kuitenkin sisäiseen ääneeni ja keräsin rohkeutta. 

Englannin kielellä kommunikoiminen pelotti alkuun hyvin paljon, mutta sain puhumiseen rentoutta parin viikon jälkeen. Sopeutuminen työharjoittelupaikkaan kävi kivuttomasti ja sain mitä ihanimmat sekä hauskimmat työkaverit. Pääsin osaksi heidän hulluja sisäpiirivitsejä ja monta kertaa nauroin vedet silmissä heidän jutuilleen. Suhteeni muutamaan työkaveriini muodostuivat kaikkein vahvimmiksi, he olivat minulle kuin äiti ja veli. Tunsin pystyväni luottamaan heihin täysin ja niin tein enkä pettynyt kertaakaan. 

Olin onnellinen pääsystä osaksi mustan väestön kulttuuria sekä yhteisöä. Totta puhuen olin aina halunnut kokeilla sopeutumista täysin erilaiseen yhteisöön, joka muistuttaisi minua jollain tapaa lapsuudestani pienellä paikkakunnalla.  Aluksi koin paljon ennakkoluuloja sekä ilkeääkin käytöstä ihmisiltä, jotka näkivät vain ihonvärini eivätkä sisimpääni. Kaikkein läheisimmät ihmiset kuitenkin näkivät todellisen luonteeni. Ajan kuluessa huomasin etten enää itsekkään välittänyt kenenkään ihonväristä. Jos ja kun tulin hyvin juttuun jonkun kanssa ja minulla oli hauskaa se riitti. Ei väliä oliko kyseessä musta, valkoinen vai värillinen. Parhaimman ja yllättävimmän kommentin sain eräältä mustalta naisaktivistilta, joka oli kotoisin maaseutualueelta Mpumalanga- provinssista. Viimeisen kerran tapasin hänet HURISA:n konferenssissa ja hän tervehti minua iloisesti omalla äidinkielellään. Hän sanoi minulle, että olen kuin osa perhettä, koska sisimmältäni olen kuin musta ihminen. Naurahdin kommentille, mutta jollain tapaa ajattelin sen olevan totta. Etenkin kun olen viettänyt suurimman osan ajastani mustien yhteisöissä niin kuin kappaleen alussa kerroinkin. En kuitenkaan ole lainkaan pelästynyt vaan lähinnä iloinen. Mielestäni tämä on merkki siitä, että sopeutumiseni uuteen yhteisöön on ollut onnistunut ja olen saavuttanut sen mistä alun perin haaveilinkin. 

Sen vuoksi suhdettani työkavereihini ja  ystäviini voisi kuvata sanoilla perhe, tuki ja turva. Nuo sanat sisältävät vahvoja merkityksiä etenkin suomalaisessa kulttuurissa. En ikinä osannut kuvitella ennen lähtöäni, että tulisin tapaamaan näin uskomattoman mahtavia ihmisiä matkani aikana. Olen onnellinen saadessani heidät osaksi elämääni ja toivon, että suhde Etelä-Afrikkaan ei katkea.

Jälkikäteen ajateltuna olen myös hieman pettynyt matkaani, koska alun perin suunnittelin matkailevani esim. Kapkaupunkiin, Durbaniin ja Krugerin kansallispuistoon. Valitettavasti aikani ei kuitenkaan millään riittänyt työharjoittelun hektisyydestä johtuen. Ainoastaan viikonloput olivat vapaita, joten en tehnyt mitään suurempia suunnitelmia. Olen kuitenkin iloinen, että sain tutustua rauhassa ja perusteellisesti Gauteng- provinssiin, Johannesburgiin sekä pääsin vierailemaan kauniissa Free State- provinssissa. Haluaisin uskoa tämän olevan merkki siitä, että enemmin tai myöhemmin tulisin palaamaan takaisin Etelä-Afrikkaan. 

Tästä työharjoittelumatkasta mieleeni jäivät hyvät muistot ja en kanna kaunaa kenellekään, en edes niille ilkeille ihmisille. Nyt annan ajan kulua sekä pidän silmät ja korvat auki. 

”Girl of Jozi” on aika jättää jäähyväiset, mutta ei lopullisesti. Suomi odottaa ja pian on aika hiljentyä joulun viettoon. Odotan innolla mitä vuosi 2015 tuo tullessaan, kenties menolipun takaisin Afrikkaan <3

Rustlers Youth Retreat Conference 16.11-19.11.2014

Rustlers kansainvälinen nuoriso konferenssi järjestettiin 16.11-19.11.2014 Etelä-Afrikan Free State- provinssin alueella, tarkentaen Rustlers Valley- nimisessä lodge- alueella, joka sijaitsee Ficksburg- nimisessä kaupungissa. Ficksburg on keskisuuri kaupunki Etelä-Afrikan ja Lesothon rajan läheisyydessä. Kyseinen lodge-alue sijaitsee Naledi- kylän varrella ja alue mahdollistaa yöpymisen kylän asukkaiden keskuudessa alkeellisissa savimajoissa. Osallistuin kyseiseen konferenssiin yhdessä instituutin koordinaattorin kanssa. Lähdimme Johannesburgista kohti Rustlers Valleyta sunnuntai-aamuna ja bussimatka kesti ruhtinaalliset kuusi tuntia. Syy viivytykseen oli mm. useat pysähtymiset, lounastauko ja liikenne. Saavuimme henkeäsalpaavan kauniiseen Rustlers Valley- laaksoon iltapäivästä. Vuoristomaisemat olivat mitä kauneimpia. Free State- provinssi on yleisesti kuvaillen hyvin erilainen kuin Gauteng- provinssi. Free State on yksinkertaisuudessaan maaseutua ja siellä täällä voi nähdä lehmiä sekä hevosia laiduntamassa. Neljä pitkää sekä rentouttavaa päivää Free State- provinssissa olivat todellakin kokemisen arvoiset.

http://www.places.co.za/maps/free_state_map.html

Matkan päätarkoitus oli CIVICUS- järjestön (http://civicus.org/index.php/en/)järjestämä kansainvälinen konferenssi, joka oli tarkoitettu nuorille ihmisoikeus aktivisteille ympäri maailmaa. Kyseiseen konferenssiin oli saapunut nuoria eri puolilta Afrikkaa, Latinalaista Amerikkaa, Yhdysvaltoja, Aasiaa sekä Eurooppaa. Ilmapiiri kyseisessä konferenssissa oli hyvin  kansainvälinen sekä innostava. Konferenssin tarkoituksena oli kerätä yhteen nuoret ihmisoikeusaktivistit, jakaa ideoita, keskustella ihmisoikeuksista sekä keksiä uusia kehitysideoita. Konferenssi tarjosi nuorille myös mahdollisuuden vierailla Naledi-kylässä, joka sijaitsi Rustlers Valley- lodgen naapurissa. Naledi-kylän kehittäminen mm. koulutuksen mahdollistaminen kaikille lapsille, kylän omavaraisen maatalouden tukeminen ja maanomistusoikeuksien säilyttäminen kylän maanviljelijöiden keskuudessa.

Tässä kuvia Rustlers Valleysta ja Naledi-kylästä:

Rustlers Valley

Rustlers Valley lodge-alueen Marimba-village

Naledi-kylä

Lodge-alueen mökit

Naledi-kylän asuintaloja

Yksi Rustlers Valley laakson vuorista

Work shop, jossa tarkoituksena oli maalata symboleita suuriin vesisäiliöihin

Braai & yhdessäolo

Viimeisiä viikkoja viedään työharjoittelun osalta ja tunnelmat on aika masentuneet tietyllä tapaa. En haluaisi vielä lähteä takaisin Suomeen, koska kolme kuukautta on hyvin lyhyt aika uudessa kulttuurissa. Etenkin jos haluaa keskittyä toden teolla työhön sekä tutkimuksen tekemiseen. Työharjoitteluni on kuitenkin tähän mennessä antanut minulle enemmän valmiuksia kuin osasin odottaa. Akateeminen kirjoitustaitoni, englanninkielen taitoni, keskustelu, raporttien valmisteleminen jne. ovat kehittyneet huimasti sekä sosiaaliset taitoni. Sosiaaliset taidot ovat tärkeitä työelämässä ja etenkin järjestötyössä. Järjestöjen koordinaattorit ja johtajat osallistuvat tuhansiin konferensseihin sekä neuvotteluihin vuoden aikana, joten tämänkaltaisessa työssä tapaa päivittäin uusia ihmisiä. On tärkeää osata keskustella sujuvasti sekä tuoda omat mielipiteensä ja kehitysideansa esiin kohteliaalla tavalla.

En kuitenkaan halua vielä ajatella paluulentoa Suomeen vaan pyrin nauttimaan viimeisistä viikoistani täällä. Mikä sen parempi keino kulttuurin sisäistämiseen on kuin yhdessäolo paikallisten kanssa. Olen täysin ihastunut täällä eteläafrikkalaiseen braai- kulttuuriin ja tapaamisiin joissa ihmiset kerääntyvät yhteen pitämään hauskaa sekä keskustelemaan. Braai eli grillaus-/hengailu- illat ovat kaikkein parhaimpia. Jokainen joka osallistuu braai:n tuo mukanaan jotai pientä braai:n hostille eli järjestäjälle esim. sipsejä, pähkinöitä, biltong (eteläafrikkalainen kuivaliha, parasta mitä tiedän) ja virvoitusjuomia. Braai:n menu koostuu yleensä: pihveistä, uuniperunoista, kanasta, boerewors(perinteinen, mausteinen makkara), grillattuista kasviksista, perunasalaatista, salaateista, pap (maissimuusi) jne. Tietysti juomat ovat yleensä perinteisesti olut, viini, virvoitusjuomat jne. Grillijuhlat ovat mukavaa yhdessäoloa ja hyvää ruokaa, mitään muuta ei tarvita. Ai niin, ja tietysti menevää musiikkia.

Tässä kuvia muutamista braai- ruoista/eteläafrikkalaisista ruoista:

                                                               

Biltong (http://kampkosenwenke.weebly.com/biltong-en-droeumlwors)

 Boerewors (http://dakareats.files.wordpress.com/2011/03/shutterstock_12359281.jpg)

Pap & Chakalaka  (www.jhblive.com)

Tähän mennessä olen osallistunut moniin braai- juhliin ja jokaisessa niistä on ollut mukava sekä rento tunnelma. Eteläafrikkalaisiin on todella helppo tutustua, koska useimmat ihmiset ovat avoimia etnisestä taustasta riippumatta. 

Eteläafrikkalaisessa kulttuurissa yhdessäolo, perheen merkitys ja läheisistä huolehtiminen on hyvin merkittävää. Ihmiset täällä pitävät outona sitä jos et pidä yhteyttä esim. vanhempiisi tai ystäviisi päivittäin. Small talk ja kuulumisten kyseleminen on tärkeää. Sinun tulee osoittaa, että välität ja läheisesi merkitsevät sinulle paljon. Etenkin sosiaalisen median käyttö on jotain todella suosittua täällä, ehkä jopa enemmän kuin Suomessa. Etenkin whatsapp- sovelluksen käyttö (ilmainen viestipalvelu, joka on ladattavissa kännykkään). Itse käytän täällä päivittäin whatsappia, paljon aktiivisemmin kuin Suomessa. Yleisesti sosiaalinen media mm. facebook, instagram, twitter ovat suosittuja kuten Suomessakin. Ihmiset täällä rakastavat jakaa kuulumisia ja kuvia omasta elämästään. Etenkin kuvien ottaminen on jotain todella hullua, tuntuu että ihmiset räpsivät selfieitä ja yhteiskuvia joka paikassa. Tietysti on hauskaa ottaa kuvia muistoksi ja jakaa mukavat yhteiset hetket läheisten kanssa, mutta rajansa kaikella :)

Itseäni kuitenkin viehättää eniten yhteisöllinen elämäntapa ja se, että kanssaihmisistä pidetään huolta. En mielestäni koe täysin samanlaista ilmiötä Suomessa. Haluan kuitenkin korostaa, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö, joten jokaisella on omat mieltymyksensä sekä tapansa viettää vapaa-aikaa. Ei täällä jokainen ole niin innoissaan menossa braai-juhliin tai sosiaalisiin tapahtumiin. 

Itse olen mieltynyt braai-juhliin ja jään todellakin kaipaamaan niiden tunnelmaa ollessani takaisin Suomessa.

Urbaaniköyhyys sairauksineen

Etelä-Afrikassa se ei ole enää riippuvainen etnisestä taustasta vaan se on saanut yleismaailmallisen käsityksen: köyhyys. Johannesburgissa köyhyys on kuin pommi, joka räjähtää  jokainen kerta silmille etenkin kun saapuu keskustan alueelle tai matkustaa syrjäisemmille township-alueille. Yksi syy köyhyyteen on valtion hallinnollisten rakenteiden toimimattomuus ja apartheidin jälkeisen ajan vaikutus. Työttömyys on huippulukemissaan Johannesburgin kaltaisessa kaupungissa ja köyhimmät ihmiset asuttavat tiettyjä alueita kaupungissa. Kaupungin sosiaalinen infrastruktuuri ei ole kehittynyt tarpeeksi tarjoamaan peruspalveluita mm. terveydenhuolto- tai sosiaalipalveluita jokaiselle asukkaalle tasa-vertaisesti.

(Ulkoministeriö kehitysviestinä yksikön määritelmä absoluuttisesta ja suhteellisesta köyhyydestä: http://www.global.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=15802&contentlan=1&culture=fi-FI)

Köyhyyden voidaan määritellä olevan absoluuttista tai suhteellista. Absoluuttisessa köyhyydessä ihmisellä ei ole varaa perustarpeisiin esim. ravintoon, koulutukseen, hygieniaan jne. Suhteellisessa köyhyydessä ihminen ei kykene saavuttamaan minimielintasoa yhteiskunnan vaatimalla tavalla.

Omat havaintoni urbaanista, keskustan alueen köyhyydestä perustuvat siihen miten olen nähnyt sekä kokenut köyhyyden ilmentymisen. Ensinnäkin keskustan alueella on tuhansittain kerjäläisiä, suurin osa heistä on mustia eteläafrikkalaisia tai mustia henkilöitä muista Afrikan köyhemmistä valtioista mm. Zimbabwe, Malawi jne. Ikävä kyllä usean viattomalta näyttävän kerjäläisen taustalla on järjestäytynyt rikollisliiga tai muunlainen ryhmittymä, joka pyrkii tekemään tuottoa tekopyhän toiminnan avulla.

Etelä-Afrikassa köyhyys ei rajoitu enää etnisten ryhmien välillä toisin kuin apartheidin aikana. Nykyään mm. Johannesburgin läntisen alueen laidalla on slummialueita, jotka ovat vain valkoisten eteläafrikkalaisten asuttamia (Reverse apartheid: South Africa’s  white slumshttp://www.euronews.com/2013/12/08/reverse-apartheid-south-africa-s-white-slums/). Slummi- ja kommuunialueiden köyhyys on jotain hyvin suurta sekä hallitsematonta. 

Myös Johannesburgissa on valtateiden ja tienristeyksien varsilla valkoisia kerjäläisiä kyltteineen ”Auttakaa minua, olen työtön ja perheeni tarvitsee ruokaa”. Tuhannet ihmiset ohittavat nämä kerjäläiset katujen varsilla. Alussa itsestäni tuntui pahalta istua autossa ja ohittaa kerjäläiset, jotka tulevat liikennevaloissa auton luokse sekä katsovat minua surullinen ilme kasvoillaan. Aiemmin annoin heille joskus esim. take away- ruokaa jota en halunnut itse syödä. Nykyään kuitenkin istuessani autossa pidän katseeni tiukasti tiessä, en vilkuile enää ikkunoista sivulle pysähtyessä liikennevaloihin. En tiedä mikä käytöksessäni on muuttunut vai onko Etelä-Afrikan ilmapiiri muuttanut sen. Sanotaanko, että kerjäämisestä ja köyhyydestä on tullut itsestäänselvyys, joten ihmiset eivät enää kiinnitä huomiota siihen. Tietenkään asian ei tulisi olla niin, kerjäämisen ei tulisi olla itsestäänselvä asia katukuvassa. On kuitenkin hyvä pohtia syitä siihen miksi köyhyys on suistanut Etelä-Afrikan yhteiskunnan tilanteeseen jossa työttömyys on huippulukemissaan, koulutus on osittain puutteellista ja kaupunkirakenteissa on vielä kehittämistä.

Ensiksi täytyy muistaa, että tilastollisesti Etelä-Afrikka ei ole enää kehitysmaa. Johannesburg, Kapkaupunki ja Durban ovat hyvin kehittyneitä suurkaupunkeja, jotka ovat onnistuneet nostamaan Etelä-Afrikan kärkeen mm. teollisuuden ja ulkomaanviennin saralla. Teollisuuden ja ulkomaanvienti eivät ole kuitenkaan onnistuneet poistamaan vallitsevaa köyhyyttä vaan pikemminkin ylläpitämään sitä.

HIV/Aids- tilanteen voidaan sanoa myös linkittyvän urbaaniin köyhyyteen Etelä-Afrikassa, jossa on kaikkein eniten HIV/Aids- positiivisia verrattuna väestömäärään:

http://www.punainenristi.fi/sites/frc2011.mearra.com/files/tiedostolataukset/Punaisen%20Ristin%20globaalikasvatuksen%20aineisto%20yl%C3%A4kouluille%20Yhteiskuntaoppi%20Hiv_aids.pdf

HIV/Aids tartuntoja esiintyy eniten Etelä-Afrikassa 15-24 tyttöjen sekä nuorten naisten kesken. Asiaan vaikuttaa tehoton seksuaalivalistus, köyhyys sekä seksuaalinen väkivalta mm. raiskaukset. Sairaus lamaannuttaa yhteiskunnan rakenteita ja se ajaa ihmisiä yhä enemmän köyhyyteen. 

http://www.ucl.ac.uk/dpu-projects/drivers_urb_change/urb_society/pdf_health_educ/DPLG_van_donk_HIV_poverty_sth_africa.pdf

Itseäni etenkin huolestuttaa Etelä-Afrikan HIV/Aids- tilanteessa se miten ihmiset suhtautuvat kyseiseen sairauteen. Henkilökohtaisesti minusta kyseinen sairaus on yksi maailman vakavimmista vaikkakin siihen on olemassa lääke. En kuitenkaan lähtisi suhtautumaan kyseiseen sairauteen täysin huolettomasti tässä maassa. Olen kuitenkin tavannut monia nuoria aikuisia sekä naisia että miehiä. Olen keskustellut heidän kanssaan HIV/Aids-tilanteesta tai sanotaanko joskus keskustelut ovat jollain tavalla vain johtaneet siihen. Itseäni pelottaa se miten huolettomasti osa nuorista aikuisista suhtautuu sairauteen. Tuntuu, että paikallisille se on ”jokapäivänen juttu ja se on osa tätä kulttuuria”. Anteeksi, mitä?

Kyllä, suurin osa nuorista täällä ei yksinkertaisesti välitä mikäli he saavat HIV- tartunnan. Suurin osa heistä ei edes mene testeihin tai jos he saavat tietää olevansa positiivisia he eivät hanki lääkitystä, tietysti suurimalla osalla ei ole varaa siihen. Kuitenkin tässä kontekstissa viittaan nuoriin jotka ovat lähtöisin varakkaista perheistä. Vaikkakin heillä on varallisuutta ja mahdollisuus hyvään koulutukseen se ei todellakaan takaa sitä etteivätkö he voisi olla HIV-positiivisia. Siksi onkin erityisen tärkeää, että pyrkii välttämään riskejä, jotka voivat johtaa tartunnan saamiseen. Keneenkään ei voi luottaa vaikkakin se söpö tyttö tai poika väittäisi ettei hänellä on HIV:tä. Kyseinen sairaus on edelleen tietyllä tapaa häpeällinen asia vaikkakin siihen suhtaudutaan hyvin kevyesti. Kuulostaa hieman ristiriitaiselta, mutta asia on etenkin niin kouluttautuneiden nuorten aikuisten keskuudessa.

Sairaudet, työttömyys ja valtion tehottomuus sekä käytettävissä olevien resurssien hallitsemattomuus ovat suurimpia syitä siihen miksi urbaaniköyhyys on jatkuvaa Etelä-Afrikassa, etenkin Johannesburgissa. Joskus mieleni tekisi itkeä näiden ihmiskohtaloiden puolesta, en voi edes kuvitella mitä jotkut heistä joutuvat päivittäin kokemaan. Voin todellakin sanoa olevani onnekas vietettyäni lapsuuteni ja nuoruuteni Suomessa. Haluan kuitenkin ajatella positiivisesti ja nähdä edes jotain toivon pilkahduksia tässä yhteiskunnassa. On uuden sukupolven ja muutosten aika.

Terveiset sateisesta Johannesburgista.