Apartheid- ajan vaikutus

Aika todellakin kiiruhtaa silloin, kun se voisi mennä eteenpäin hitaammin. Hassua kuvitella miten Suomessa ollessani ajattelin elämän olevan jotenkin mahtavampaa sekä erikoisempaa täällä Etelä-Afrikassa. Totuus on kuitenkin se, että elämä on täällä arkisineen asioineen täysin samanlaista, päivästä toiseen samat rutiinit. Poikkeus on kuitenkin se, että täällä saan vihdoin käyttää osaamistani ja kykyjäni tehokkaammin kuin Suomessa, tietenkin asia liittyy siihen että työskentelen kehitysyhteistyöprojektien parissa. 

Lokakuun lopulla osallistuin jälleen kerran muutamaan tärkeään konferenssiin. Ensimmäinen tapaaminen liittyi HURUSA:n SOTU- projektin (State of the Union- project) julkistamiseen ja tilaisuus pidettiin Park Townin Sunnyside hotellissa perjantaina 24.10. HURISA:n SOTU-projekti liittyy kansalaisten oikeuksien ja päätöksen teon vahvistamiseen yhteiskunnassa.  Toinen konferenssi pidettiin Midrandissa, joka sijaitsee n. 20 km päässä Ranburgista. Kyseinen konferenssi liittyi land grabs (maankaappaus) aiheseen ja konferenssiin oli saapunut edustajia eri yliopistoista/instituuteista ympäri Afrikkaan mm. Zimbabwe, Malawi, Tansania, Kenia, Senegal, Etiopia jne. Pidin kyseisestä konferenssista hyvin paljon, osallistuin yhdessä HURISA:n uuden työntekijän kanssa joka on vastuussa asianajo- ja viestintäasioista HURISA:ssa. SOTU-projektin julkistus tilaisuus oli myös mielenkiintoinen ja se herätti paljon keskustelua konferenssivieraiden kesken. Itselleni se työläin osuus konferenssien ja tapaamisten jälkeen on muistiinpanojen/pöytäkirjojen ns. puhtaaksi kirjoittaminen. Tähän mennessä olen kuitenkin selviytynyt hyvin ja englannin kielen taitoni on kohentunut mittavissa määrin. Etenkin kirjoittaminen sujuu hyvin, kuunteleminen ja puhuminen. Tosin välillä olen saanut totaalisia black out- kohtauksia jos olen selittänyt jotain tarinaa työkavereilleni ja yhtäkkiä unohtanut jonkin sanan täydellisesti. Pyrin kuitenkin aina selittämään jollain tapaa sanan jota olen etsimässä ja työkaverini auttavat minua. Ei pidä pelätä virheitä tai hävetä mokaamista, ne kuuluvat elämään.

Lisätäkseni tapaamisiin vielä sen, että useimmiten konferensseissa on mukana lehdistä sekä suuret tv-kanavat. Jokainen puhe, paneelikeskustelu ja puheenvuoro dokumentoidaan myöhempää raportointia varten. Aluksi oli jännittävää ns. päästä kameroiden kuvattavaksi, mutta nyt siihen on jo tullut totuttua. 

Mielessäni on monia aiheita joita haluaisin pohtia näissä blogi- kirjoituksissani, mutta tuntuu että ajatuksia on joskus vaikea pukea sanoiksi. Ensinnäkin itsessään Etelä-Afrikka ja tämän maan historia ovat jotain hyvin surullista, itselleni tulee surullinen olo aina kun paikalliset kertovat muisteluitaan apartheid- ajasta. Itse en voi missään muoto käsittää kyseistä ajanjaksoa, koska olen elänyt suurimman osan elämästäni ”pumpulissa”. Olen kertonutkin paikallisille, että minulle apartheid- aika on kuin elokuvista, en missään muotoa voi samaistua täysin sen ajan eläneiden paikallisten tuntemuksiin. Tässä tapauksessa etenkin mustien ja värillisten asemaan, jotka olivat sorretuimmassa asemassa apartheid- ajan aikana.

In 1948, the National Party (NP), representing Afrikaners, won the national election on a platform of racism and segregation under the slogan of 'apartheid’. Apartheid built upon earlier laws, but made segregation more rigid and enforced it more aggressively.  All Government action and response was decided according to the policy of apartheid. In turn, apartheid failed to respond effectively and adequately to concerns that had led to intermittent labour and civic unrest that erupted in the aftermath of World War II. Consequently, throughout the 1950s unrest in African, Coloured and Indian communities escalated, becoming more frequent and determined. Labour unrest too was in evidence during this period.

 

 (https://afrikanerjournal.wordpress.com/2011/01/02/polarizing-the-nation-biased-reporting-in-the-media-cause-for-concern/)

After the 1948 elections, as the liberation movements intensified their efforts, the Government came down heavily on them.  It introduced the Suppression of Communism Act in 1950. However, in a determined reaction, the liberation movements had assumed a more combative posture. This was spelled out in the Programme of Action adopted by the ANC in 1949. Under this policy the first major action was the Defiance Campaign launched in 1952. . This Campaign brought Africans, Coloureds and Indians together against the common enemy and was a direct reaction by the liberation movements to the unjust laws passed by the government.  Some Whites also joined the struggle alongside Africans, Indians and Coloureds in different campaigns.

 (http://www.huffingtonpost.com/2013/12/05/apartheid-history-timeline-nelson-mandela-death-dies-dead_n_3424291.html)

Other campaigns included the Western Areas Campaign from 1953 to 1957 and intended to undermine efforts to forcibly remove the community from Sophiatown to Soweto. The Bantu Education Campaign was a reaction to the introduction of Bantu Education in 1953. The Congress of the People gathrered in Kliptown in 1955 to adopt the Freedom Charter and the women’s anti pass march in 1956 expressed women’s abhorrence of the extension of pass laws to them was expressed.

There were other forms of unrest that were spontaneous, largely unorganized reactions to apartheid measures. Foremost among these were bus boycotts that were responses to increased transport costs, boycotts and attacks on municipal beerhalls that were intended to undermine African Women’s source of livelihood from proceeds of beer brewing and reactions to stricter enforcement of influx control regulations.

([online]http://www.sahistory.org.za/article/apartheid-and-reactions-it)

Olen kuitenkin hyvin järkyttynyt siitä miten apartheid- ajan vaikutus näkyy edelleenkin ihmisten käytöksessä ja suhtautumisessa toisiinsa, etenkin ns. apartheid- ajan sukupolvessa. Ihmiset täällä kutsuvat 1990- luvulla syntyneitä ”born free”- termillä. 

Ymmärrän kuitenkin täysin sen miksi näillä ihmisillä on oikeus tuntea surua ja katkeruutta. Surullista on kuitenkin se, että joskus se viha kohdistuu edelleen ihmisiin jotka ovat erilaisia kuin se viha sekä katkeruuden tuntija. Olen myös surullinen siitä miten ihmiset täällä olettavat jokaisen valkoihoisen kuuluvan afrikaaneihin. Esim. minua luullaan aina afrikaaniksi ja olen monesti joutunut selittelemään, että olen Suomesta enkä ole kokenut tämän maan historiaa toisin kuin paikalliset. Se ei kuitenkaan oikeuta ketään tuntemaan vihaa minua kohtaan jos olen valkoihoinen enkä afrikaani. Useimmiten olen kuitenkin saanut vihaisia katseita tai solvaavia huuteluita. Olen myös tuntenut ihmisten vihaiset tai moittivat puheet selkäni takana jos olen liikkunut yleisellä paikalla mustaihoisten ystävieni kanssa. Toisaalta olen myös pohtinut sitä onko apartheid- ajan sukupolvella oikeutus tuntea jatkuvaa vihaa tai syyllisyyttä tekemisistään. Olisi myös mielenkiintoista tietää miltä näyttää uuden sukupolven tulevaisuus mikäli apartheid- ajan kokeneet vanhemmat opettavat lapsilleen käyttäytymismallit. Tuleeko Etelä-Afrikan tulevaisuus eri etnisten ryhmien välillä jatkumaan yhä jännittyneenä vai onko uusi sukupolvi vastaus rauhan & rakkauden- aikakaudelle? Itse en katso elämää enää ruusuisesti vaan isken faktat pöytään heti kättelyssä. Uskon, että ehkä 40 vuoden kuluttua asiat voivat olla toisin, mutta sitä ennen täytyy kestää katsoa se vanhan afrikaani rouvan vähättelevä katse mustaihoisia lapsia kohtaan.