Girl of Jozi

                               

                          (http://www.gauteng.net/blog/entry/an_orange_sunset_gauteng_daily_snapshot/)

Kaupunki näyttää tuttuun tapaan vilkkaalta ja bussin ikkunasta heijastuva aamuaurinko lämmittää kasvoja ihanasti. Samaa bussimatkaa on tähän mennessä kuljettu yli kaksi kuukautta. Kolme kuukautta sitten 29. elokuuta astuin Etelä-Afrikan maaperälle. Maisemat lentokoneesta katsottuna lupasivat suurta seikkailua ja O.R. Tambon lentokenttä tuntui suurelta ihmeeltä pohjoisen tytölle. Muistan elävästi sen jännityksen ja stressin ennen matkaa, sen aikana sekä sopeutumisen uuteen kulttuuriin. Yhtä aikaa fiilikset olivat sekä jännittyneet että pelokkaat. Lähdin ensimmäistä kertaa matkaan yksin. Määränpäänä yksi maailman vaarallisimmista kaupungeista eli Johannesburg. 

Useimmat sanoivat hulluksi ja jättivät hyvästit jo Suomessa uskoen, että en tulisi elävänä takaisin. ”Ei kukaan sieltä tule takaisin hengissä”- lauseen sain kuulla turhankin monta kertaa. Ebola, HIV ja mustat ihmiset yritettiin pitää pelottelukeinona, jotta pysyisin Suomessa. Se ei kuitenkaan tehonnut. Kyseisiä asioita puhuneet henkilöt eivät arvanneet kelle kertoivat varoituksiaan perustaen ne omiin ennakkoluuloihinsa. Kukaan ei pystynyt muuttamaan mieltäni, intohimoni Afrikan kulttuureja kohtaan on jotain ylitsepääsemätöntä. Pidän aina oman pääni ja ennen kaikkea uskon omaan juttuuni. Tietenkin matka pelotti, mutta uskoin itseeni ja sanoin itselleni, että hyvin se menee. Ja niinhän se meni.

Tämä on viimeisin blogipostaus ja toivon sen antavan realistisen kuvan tuntemuksistani ja siitä miksi tämä matka oli se kaikkein merkittävin.

Muistan kuinka vuosi sitten haaveilin tästä matkasta ja työharjoittelun suorittamisesta Etelä-Afrikassa. Kaksi vuotta sitten palasin takaisin Suomeen Malawista vietettyäni siellä uskomattomat viisi kuukautta. Lupasin tuon matkan jälkeen itselleni, että jonain päivänä palaan takaisin Afrikkaan. Olin häkeltynyt onnesta, kun helmikuussa 2014 sain viestin Etelä-Afrikan ihmisoikeusinstituutista (HURISA). He kertoivat olevansa valmiita ottamaan minut harjoittelijakseen syksyllä 2014. En voinut uskoa kyseistä uutista todeksi, olin hyvin helpottunut ja onnellinen. Aloin suunnittelemaan matkaa välittömästi ja haaveilemaan kaikista upeista jutuista joita tulisin matkani aikana kokemaan. Kevät ja kesä kuluivat ahkerasti opiskellen sekä kesätöitä puurtaen, en pitänyt lomaa laisinkaan. Etelä-Afrikan aurinko ajatuksissani antoi minulle tahdonvoimaa tehdä töitä ahkerasti sekä säästää rahaa. Elokuun 2014 aikana hoidin käytännönasiat, sain viisumin ja exchange- luvan pienten viivytysten jälkeen itselleni ja olin enemmän kuin valmis matkaan. En antanut pienten vastoinkäymisten lannistaa järjestelyitä tehdessä vaan pidin positiivisen mielenlaadun yllä koko ajan. Olin valmiina elämäni suurimpaan haasteeseen.

Lentokone kohti Johannesburgia starttasi 28.elokuuta ja olin valmis irtautumaan Suomen maaperästä joksikin aikaa. Afrikan auringonnousu herätti minut lempeästi ollessani lentokoneessa. Laskeuduin Johannesburgiin hyvillä mielin, olin saapunut toteuttamaan suurta unelmaani, fiilis oli uskomaton. Perhoset kutkuttivat vatsanpohjassa kun yritin sukkuloida itseni sujuvasti matkatavaroiden luovutuksesta passitarkastukseen sekä sitä kautta Gautrain-asemalle. Sain heti alkuun mitä ihanimman vastaanoton sekä oikeat ihmiset osaksi elämääni täällä. Ensimmäiset viikot kuluivat nopeasti. Alkuun koin pienen kulttuurishokin, pelon ja ahdistuksen. En tiennyt pystyisinkö tähän yksin. Luotin kuitenkin sisäiseen ääneeni ja keräsin rohkeutta. 

Englannin kielellä kommunikoiminen pelotti alkuun hyvin paljon, mutta sain puhumiseen rentoutta parin viikon jälkeen. Sopeutuminen työharjoittelupaikkaan kävi kivuttomasti ja sain mitä ihanimmat sekä hauskimmat työkaverit. Pääsin osaksi heidän hulluja sisäpiirivitsejä ja monta kertaa nauroin vedet silmissä heidän jutuilleen. Suhteeni muutamaan työkaveriini muodostuivat kaikkein vahvimmiksi, he olivat minulle kuin äiti ja veli. Tunsin pystyväni luottamaan heihin täysin ja niin tein enkä pettynyt kertaakaan. 

Olin onnellinen pääsystä osaksi mustan väestön kulttuuria sekä yhteisöä. Totta puhuen olin aina halunnut kokeilla sopeutumista täysin erilaiseen yhteisöön, joka muistuttaisi minua jollain tapaa lapsuudestani pienellä paikkakunnalla.  Aluksi koin paljon ennakkoluuloja sekä ilkeääkin käytöstä ihmisiltä, jotka näkivät vain ihonvärini eivätkä sisimpääni. Kaikkein läheisimmät ihmiset kuitenkin näkivät todellisen luonteeni. Ajan kuluessa huomasin etten enää itsekkään välittänyt kenenkään ihonväristä. Jos ja kun tulin hyvin juttuun jonkun kanssa ja minulla oli hauskaa se riitti. Ei väliä oliko kyseessä musta, valkoinen vai värillinen. Parhaimman ja yllättävimmän kommentin sain eräältä mustalta naisaktivistilta, joka oli kotoisin maaseutualueelta Mpumalanga- provinssista. Viimeisen kerran tapasin hänet HURISA:n konferenssissa ja hän tervehti minua iloisesti omalla äidinkielellään. Hän sanoi minulle, että olen kuin osa perhettä, koska sisimmältäni olen kuin musta ihminen. Naurahdin kommentille, mutta jollain tapaa ajattelin sen olevan totta. Etenkin kun olen viettänyt suurimman osan ajastani mustien yhteisöissä niin kuin kappaleen alussa kerroinkin. En kuitenkaan ole lainkaan pelästynyt vaan lähinnä iloinen. Mielestäni tämä on merkki siitä, että sopeutumiseni uuteen yhteisöön on ollut onnistunut ja olen saavuttanut sen mistä alun perin haaveilinkin. 

Sen vuoksi suhdettani työkavereihini ja  ystäviini voisi kuvata sanoilla perhe, tuki ja turva. Nuo sanat sisältävät vahvoja merkityksiä etenkin suomalaisessa kulttuurissa. En ikinä osannut kuvitella ennen lähtöäni, että tulisin tapaamaan näin uskomattoman mahtavia ihmisiä matkani aikana. Olen onnellinen saadessani heidät osaksi elämääni ja toivon, että suhde Etelä-Afrikkaan ei katkea.

Jälkikäteen ajateltuna olen myös hieman pettynyt matkaani, koska alun perin suunnittelin matkailevani esim. Kapkaupunkiin, Durbaniin ja Krugerin kansallispuistoon. Valitettavasti aikani ei kuitenkaan millään riittänyt työharjoittelun hektisyydestä johtuen. Ainoastaan viikonloput olivat vapaita, joten en tehnyt mitään suurempia suunnitelmia. Olen kuitenkin iloinen, että sain tutustua rauhassa ja perusteellisesti Gauteng- provinssiin, Johannesburgiin sekä pääsin vierailemaan kauniissa Free State- provinssissa. Haluaisin uskoa tämän olevan merkki siitä, että enemmin tai myöhemmin tulisin palaamaan takaisin Etelä-Afrikkaan. 

Tästä työharjoittelumatkasta mieleeni jäivät hyvät muistot ja en kanna kaunaa kenellekään, en edes niille ilkeille ihmisille. Nyt annan ajan kulua sekä pidän silmät ja korvat auki. 

”Girl of Jozi” on aika jättää jäähyväiset, mutta ei lopullisesti. Suomi odottaa ja pian on aika hiljentyä joulun viettoon. Odotan innolla mitä vuosi 2015 tuo tullessaan, kenties menolipun takaisin Afrikkaan <3