Siyokubonana ~ My life in South Africa : Se tunne, kun olet osa vähemmistöä

Tällä kertaa ajattelin tehdä toisenkin erikoisemman blogipostauksen itselleni hyvin tärkeästä ja vaikeasta käsitettävästä, mutta toisaalta hyvin kiehtovasta aiheesta. Pohdin tässä postauksessa sitä miltä tuntuu kuulua vähemmistöön Etelä-Afrikan kaltaisessa maassa, jossa raa’an historian arvet ovat edelleen näkyvissä ihmisten sieluissa. Tulen pohtimaan sitä miten koen itse sen, että olen osa vähemmistöä täällä. Mitä tunteita se herättää minussa, miten näen eri ihmisrotujen väliset suhteet sekä miltä näyttää tulevaisuus sateenkaari- kansan parissa.

En oikein tiedä mistä aloittaisin enkä pysty kaikilla sanoilla edes kertomaan omia havaintojani sekä tuntemuksiani elämästäni Etelä-Afrikassa, etenkin Johannesburgissa. Ihmiset täällä tykkäävät edelleen luokitella toisiaan rotujen perusteella; valkoiset, mustat, värilliset, intialaiset, arabit, aasialaiset jne. Itsekin käytän aina keskusteluissa eri ihmisrotujen nimityksiä, koska niin tekevät myös sekä mustat että valkoiset kaverini. Itse asiassa eteläafrikkalaiset tykkäävät itsekin luokitella toisiaan rotujen perusteella ja varmistin alussa, että asia on okei jos minä teen myös samoin. Sain myöntävän vastauksen ja en näe itse siinä enää rasistista sävyä vaikka aluksi vähän pelotti käyttää eri ihmisrotujen nimityksiä. Nyt kuitenkin se on hyvin jokapäiväistä täällä, minulla on sekä mustia, värillisiä että valkoisia kavereita.

Alun alkaen kun saavuin Johannesburgiin en oikeastaan ollut järkyttynyt mitenkään, näin enemmistönä mustia eteläafrikkalaisia, mutta olen tottunut mustaan väestöön asuessani Malawissa. Mitä enemmän aikaa vietin Johannesburgissa ja sen erilaisissa lähiöissä niin sitä enemmän aloin tapaamaan myös valkoisia sekä värillisiä. Enemmistönä kuitenkin kaikista tapaamistani ihmisistä ovat mustat. En ole pahastunut ollenkaan vaan hyvin innoissani. Nyt minulla on ollut vihdoinkin mahdollisuus luoda ehkä jopa kestävämpiä ihmissuhteita kuin esim. asuessani Malawissa. Tai ainakin aluksi suunnittelin niin, mutta homma ei ole niin yksinkertaista. Ensinnäkin apartheidin- ajan vaikutuksen johdosta täällä on edelleen nähtävissä vihaa sekä katkeruutta ihmisrotujen kohdalla. Etenkin inho ja hyväksikäyttö valkoisia kohtaan on osittain suurempaa kuin mustia tai muita rotuja. Useimmat valkoiset ovat täällä siis afrikaanseja ja mustien ennakkoluulot heistä liittyvät buurisotien aikaiseen aikaan. Useimmat mustat eivät tykkää valkoisista, koska valkoiset etenkin afrikaansit ovat kuulemma raakoja ja väkivaltaisia. En oikein itse osaa enkä halua ottaa kantaa täällä näihin ihmisten ennakko- oletuksiin, koska en ole eteläafrikkalainen. En ole syntynyt täällä enkä ole koskaan aiemmin asunut täällä, joten olen mielestäni täysin väärä henkilö antamaan vahvoja mielipiteitä. Useimmiten ulkopuolisten antamat mielipiteet eteläafrikkalaisista voivat olla loukkaavia paikallisia kohtaan, joten haluan pitää matalaa profiilia.

Muistaakseni mainitsin toisessa blogipostauksessani siitä, miten olen se ainoa valkoinen nuori nainen täällä ja se pitää edelleen paikkansa tietyiltä osin. Ainakin jos liikutaan Braamfonteinin ja keskustan alueilla. Randburg, Sandton, Mellville, Pretoria ja Hatfield ovat erikseen. Ne ovat ns. enemmänkin siistejä hienostoalueita joissa on turvallisempaa sekä rauhallisempaa. Itse kuitenkin joudun päivittäin keskustaan ja pyörimään siellä harjoittelupaikkani sijainnista johtuen. Keskustassa olen liikkunut monesti päiväsaikaan yksin enkä ole vielä kohdannut mitään sen pahempaa. Minua ei ole yritetty ryöstää, luojan kiitos. En kuitenkaan tunne, että olen täysin turvassa. Useimmiten kuljetan reppuani tai laukkuani varoen, koska täällä tapahtuu joka päivä satoja ellei tuhansia taskuvarkauksia. Kohtasin myös toisen viikkoni aikana pienimuotoista ahdistelua erään kodittoman miehen toimesta. Tietysti koska olen ainoa valkoihoinen nainen Braamfonteinin alueella minut on helppo ns. laittaa merkille. Niinpä tämä koditon mies sattui ”sattumalta” aina samoihin paikkoihin kuin minä ja esitti hyvin ystävällistä. Todenmukaisesti hän vain halusi hyötyä minusta rahallisesti ja pyysi minua monta kertaa ostamaan ruokaa hänelle. Vastasin aina kieltävästi ja sanoin, että mene matkoihisi, koska tunsin hänen seuransa ahdistavaksi. Suoraan sanoen keskustan alueella varsinkin valkoihoinen saa elää jatkuvassa pelossa. Myös työtoverini sekä kaverini kehottivat minua etten puhuisi mitään epäilyttävien ja tuntemattomien tyyppien kanssa, koska en voi tietää heidän todellista tarkoitusperäänsä.

Muutamat työtovereistani ovat sanoneet minua täällä hulluksi suomalaiseksi tytöksi, kun he kuulivat että olen tavannut täysin tuntemattomia ihmisiä täällä, yöpynyt heidän luonaan, hypännyt tuosta vaan heidän autoonsa jne. Useimmat mustista kavereistani eivät koskaan tekisi samaa vaikka vastassa olisi toinen musta. Eriarvoisuudesta ja köyhyydestä johtuen kukaan ei luota keneenkään täällä. Myönnän, että olen välillä hullu ja käyttäydyn ajattelemattomasti, yksinkertaisesti olen edelleen liian sinisilmäinen eikä se tule koskaan täysin muuttumaan. Tähän taas vaikuttaa se, että olen suomalainen ja kotimaani on yksi maailman turvallisimmista, sanotaanko että me suomalaiset emme osaa pelätä mitään. Turvallisuus on meille itsestäänselvyys sekä meillä on jonkin tasoinen luottamus tuntemattomiin. Suomessa voit esim. jättää polkupyörän useimmissa kaupungeissa seisomaan kerrostalonpihalle vuodeksi (lukitsematta), mutta tee sama täällä, simsalabim, se pyörä on kadonnut alle puolessa tunnissa ellei nopeamminkin. Vielä lisätäkseni sen, että yksi eteläafrikkalainen tuttavani sanoi etten saisi mennä katsomaan esim. uutta asuntoa yksin. Täällä on monesti tapahtunut esim. naisten kidnappauksia, kun he ovat menneet yksin katsomaan asuntoa ja vastassa onkin ollut jotain täysin muuta kuin mitä olisi pitänyt. Valitettavasti useimmat näistä kidnapatuista naisista ja tytöistä ovat joutuneet seksuaalirikollisuuden uhreiksi, heidät on voitu kuljettaa seksityöläisiksi johonkin päin Afrikkaa.

Näiden asioiden ohella ja etenkin sen, kun olen valkoinen nuori nainen minun täytyy ottaa kaikki mahdolliset vaaran merkit huomioon. En voi luottaa täysin kehenkään ennen kuin opin tuntemaan ihmiset paremmin. Tietysti luotan instituutin henkilökuntaan sekä muutamiin läheisimpiin kavereihini, mutta pidän aina itseni varuillani tutustuessani uusiin ihmisiin. Etelä-Afrikassa ihmiset kutsuvat toisiaan helposti ystäviksi, jopa heti ensimmäisellä tapaamisella. Itselleni kuitenkin ystävä-sanalla on syvällisempi merkitys. En voi kutsua sellaista ihmistä ystäväkseni, jonka tapasin n. 5 minuuttia sitten. Hän on minulle ennemminkin tuttava ja ystävyys muodostuu vasta tutustumisen kautta. Täällä itselleni on näitä useita ystävä- ehdokkaita tarjolla, mutta on myös surullista huomata miten ihmiset eivät ole aidosti kiinnostuneita. Muutamat naishenkilöt joihin olen tutustunut ovat olleet mukavia, mutta olen nähnyt heidän silmistään että heitä ei oikeasti kiinnosta olla ystäviäni. Iloinen jutustelu, hymyily ja ystävyys- sanan viljely on useimmiten muodollista, sanotaanko että se kuuluu eteläafrikkalaisen kulttuurin small talkiin. Lisäksi eroavaisuus on aina siinä jos toinen osapuoli on musta ja toinen valkoinen, voin sanoa että siinä tulee ikuisesti olemaan jonkinlainen kuilu välissä. Mustien ja valkoisten historia on niin erilainen, mustat ihmiset ovat kärsineet ja valkoiset voittaneet. Emme tule koskaan näkemään täysin rasismista vapaata kansakuntaa ennakkoluulojen, historian ja ihmisten asenteista johtuen.

Tässä päivityksessä kerron myös viikonlopustani Cosmo City- nimessä taajamassa (niin kuin suomalaisittain sitä voitaisiin kutsua) sekä sen lähettyvillä sijaitsevasta Alexandra- nimisestä townshipistä, joka on yksi Etelä-Afrikan köyhimpiä slummialueita. Ironisesti Alexandra- township sijaitsee aivan hyvävaraisen sekä rikkaiden ihmisten asuttaman Sandtonin alueen kupeessa. Seuraavaksi pohdin hieman sitä miten vierailuni Cosmo Cityssä sujui, mitä koin sekä minkälaisen jäljen Alexandran alue jätti minuun.

Cosmo City sijaitsee Gautengin pohjois- osassa, kyseinen taajama on pienehkö ja hieman maaseutua muistuttava alue. Vietin Cosmo Cityssä pari päivää työkaverini luona. Tämä naispuoleinen työkaverini asuu aika vaatimattomissa oloissa yhdessä 11-vuotiaan tyttärenä kanssa. Heidän asuntona koostui lähinnä yhdestä huoneesta, joka oli rakennettu entisen autotallin tilalle. Huoneessa oli sohva, sänky, televisio, pieni jääkaappi ja keittiötaso. Wc sijaitsi huoneen ulkopuolella, mutta suihkusta ei ollut tietoa. Itse asiassa peseytyminen tapahtui vesisankojen ja saavien avulla sekä palasaippuan kanssa. Pääsin kyseisenä viikonloppuna testaaman perinteistä afrikkalaista kylpemistapaa, itse asiassa taisin koittaa sitä jo Malawissa ollessani mutta nyt kokemus oli parempi. Suoraan sanoen istuin välillä sekä seisoin pienehkössä vesisaavissa ja loiskuttelin vettä päälleni. Samalla hieroin saippuaa ihooni sekä yritin parhaani mukaan myös pestä hiukseni. Mustat ihmiset (siis ainakin naiset) eivät pese hiuksiaan joka päivä vaan käyttävät suihkumyssyä mennessään kylpemään tai suihkuun. Tarkoitan siis että ihan kaikki, oli sitten varakkaampi tai köyhempi henkilö kyseessä. Työkaverini teki kuitenkin oloni mukavaksi luonaan ja osoitti vieraanvaraisuutensa. Hän valmisti riisiä, kanaa sekä kasviksia ruoaksi. Pääsin myös vierailemaan hänen naapureidensa luona. Etenkin viereisen talon pikkulapset olivat hauskaa seuraa. Ensin he ehkä vähän ujostelivat minua, mutta pian leikkivätkin innoissaan ja esittelivät minulle temppuja.

Muutamia kuvia Cosmo Citystä, päiväsaikaan alueella kadut ovat hyvinkin hiljaiset:

Aikani Cosmo Cityssä oli hyvin opettavaista, kun pääsin samalla reissulla vierailemaan erään asukkaan kodissa Alexandran slummialueella. Alexandra on Etelä-Afrikan köyhin slummialue ja voin sanoa sen todeksi nähtyäni kaiken sen köyhyyden sekä järkyttävät olosuhteet. Suurin osa ihmisten kodeista oli kyhätty peltipaloista, laudoista tai puunoksista. Kaduilla oli ihmisten eritteitä (haju järkyttävä) ,roskia joka puolella, ruoan tähteitä siellä täällä jne. Naishenkilö jonka kodissa pääsin vierailemaan oli työkaverini tuttava, kyseinen nainen pyörittää hiussalonki yritystään Alexandran alueella. Hänen talonsa oli vaatimaton. Periaatteessa yksi huone ja seinän takana pieni keittokomero. Kyseisessä talossa asui hänen lisäkseen hänen lapsensa sekä aviomiehensä. Heillä oli kuitenkin hienouksia mm. jääkaappi, televisio ja stereot. Kuitenkin elinolosuhteet ihmisille Alexandrassa ovat epäinhimilliset kuten yleisesti slummialueilla. Asukkaat kyseisellä alueella ovat turtuneet elinalueeseensa, suurin osa heistä on hyvin köyhiä eikä heillä ole vaikuttamismahdollisuuksia vaatia jotain parempaa. Tosin en tiedä varmuudella miten Etelä-Afrikan hallitus jakaa varojaan eri alueille provinsseissa. Tietysti ottaen huomioon maassa vallitsevan hallintotavan sekä rehottavan korruption ei varoja Alexandran kaltaisille alueille jaeta usein. En uskaltanut ottaa kuvia alueella, koska paikalliset kaverini sanoivat että ehkä ei kannata. Ainakaan silloin kun olet valkoinen, valkoinen joka on osa vähemmistöä.

Tässä kuvia Alexandran alueesta (tosin Google- kuvapalvelusta otettu), mutta voin täysin vakuuttaa näkymien olleen samanlaiset: